Oikeudenkäynnin julkisuuden tarkoituksena on suojella osapuolia ja kansalaisia yleensäkin ilman julkista valvontaa tapahtuvalta tuomiovallan käytöltä. Julkisuudella on myös periaatteellinen funktio, sillä se ylläpitää osaltaan oikeusturvamenettelyn julkista luotettavuutta. Uudemmassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että myös kirjallinen tuomioistuinkäsittely voi täyttää oikeudenkäynnin julkisuuden vaatimuksen, mikäli oikeudenkäyntiasiakirjojen riittävä julkisuus voidaan taata. Erityisesti tosiseikkojen selvittäminen ja niiden uskottavuuden arviointi voivat edellyttää suullista käsittelyä. Mikäli oikeudenkäynnin kohteena on esimerkiksi pääasiassa teknisiä seikkoja koskevan kirjallisen selvityksen tai rajattujen oikeudellisten kysymysten arviointi, kirjallinen menettely on sen sijaan yleensä riittävä (esim. EIT Juričić v. Kroatia 2011 ja EIT Döry v. Ruotsi 2003.
Avioero OikeudenkäyntikulutPerusoikeuskirjan 47 artiklassa määritellään myös tarkemmin tehokkaan oikeusturvan vaatimuksia ja menettelyllisesti asianmukaista oikeudenkäyntiä. Oikeusturvan toteutumisen keskeisenä edellytyksenä on artiklan mukaan seuraavien vaatimusten takaaminen:
Ylimpään oikeusasteeseen edellytetään hallintoasioissa valituslupa Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa. Usein valituslupa edellytetään jo valitettaessa sellaiseen muutoksenhakuasteeseen, joka ei ole ylin tuomioistuin. Vertailussa mukana olleista maista ainoastaan Ranskassa ei ole yleistä valituslupajärjestelmää. Valitusluvan myöntää tai hylkää ylin tuomioistuinaste (esim. Ruotsi), se tuomioistuin, jonka ratkaisusta valitetaan (esim. Iso-Britannia), tai erillinen valituslupalautakunta (esim. Tanska).
Hallintolainkäyttölain säännösten yleispiirteisyys on turvannut sen, että niitä on voitu soveltaa erilaisissa asiaryhmissä. Niitä on myös voitu soveltaa yleisten hallintotuomioistuinten ohella erityistuomioistuimissa ja valituksia käsittelevissä muutoksenhakulautakunnissa. Nykyisten menettelysäännösten yleispiirteisyys on kuitenkin mahdollistanut sen, että menettely on käytännössä muodostunut erilaiseksi eri hallintotuomioistuimissa. Yhtenä yleispiirteisyyden ongelmana on, että hallintoprosessia ei tunneta riittävästi hallintotuomioistuinten ulkopuolella. Valitusasiaansa hoitavat asianosaiset ja heidän asiamiehensä samoin kuin hallintoviranomaiset eivät aina ole selvillä prosessuaalisista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.
Viranomaisella on asianosaisen valitusoikeutta koskevassa hallintolainkäyttölain 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu valitusoikeus asianosaisena, jos päätös on kohdistettu siihen tai jos viranomainen käyttää sellaisen julkisyhteisön puhevaltaa, jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Viranomaisella on saman pykälän 2 momentin mukaan lisäksi valitusoikeus, jos laissa niin säädetään tai jos valitusoikeus on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen.
Nykyisin yleiset säännökset oikeudenkäynnistä hallintoasioissa ovat vuonna 1996 voimaan tulleessa hallintolainkäyttölaissa (HLL, 586/1996). Tämän jälkeen hallintotuomioistuinten järjestelmää on kehitetty niin, että hallinto-oikeudet toimivat nykyisin laaja-alaisina ensi asteen hallintotuomioistuimina. Myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset samoin kuin muut hallintoprosessia koskevat vaatimukset ovat täsmentyneet hallintolainkäyttölain voimassaolon aikana. Valituslupasääntelyä muutoksenhaussa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen on laajennettu eri hallinnonalojen lainsäädännössä.
Asian käsittelyn aikana tehtävä erillinen valitus päätöksen täytäntöönpanoa koskevasta välipäätöksestä voi pidentää oikeudenkäynnin kestoa. Tuomioistuin voi tarvittaessa asianosaisen vaatimuksesta tai oma-aloitteisesti muuttaa täytäntöönpanoa koskevaa päätöstään tai antaa uuden määräyksen asian käsittelyn aikana, joten asianosaisen oikeusturvan ei voida arvioida vaarantuvan, vaikka erillisestä muutoksenhakuoikeudesta täytäntöönpanoa koskevaan päätökseen luovuttaisiin.